— Säikähtynyt? Mistä? Etkö voi sitä minulle sanoa?
— Kyllä, mutta en ole tahtonut sitä muille kertoa. Minua on ajettu takaa…
Dika tädin huulet puristuivat ja saattoipa melkein nähdä hänen silmänsä säihkyvän.
… eräs tuntematon nainen se oli. Hän seisoi tänä aamuna porttikäytävässä, kun minä menin kouluun ja sieltä tullessani tapasin hänet taas. Nyt kun hetkeä sitten tulin kotiin hämärässä, oli hän taas tielläni ja hänen synkkä, tutkiva katseensa säikähdytti minua. Mitä hän saattaa minulta tahtoa? —
— Ehkä sinä erehdyt, — vastasi Dika täti rauhoittuneena. — Ehkä se on vaan sattumalta, kun olet häntä niin usein kohdannut.
— Mahdollista. Vaan enpä pidä siitä, että hän minua niin katselee.
— Minkätähden et kysynyt häneltä, mitä hän tahtoi?
— Voi, kun olin niin tyhmä ja arka! Ja sitä paitse hän aina kääntyi poispäin, kun minä katsahdin häneen.
— Jos hän näyttää sinua vielä ajavan takaa, niin sano minulle. Minä tulen silloin ulos sinun kanssasi ja koetan ottaa asiasta selkoa. Elä ole levoton lapseni, kukapa sinulle tahtoisi mitään pahaa tehdä? Tule nyt muiden luo, niin poistamme surumielisyyden vesipuolukoilla.
Spirea seurasi häntä kiitollisena. Tuntuipa hänestä oikein hyvältä, kun oli semmoinen täti, jolle saattoi kaikkea uskoa, kun oma äiti ei ollut läsnä. Hän tuli taas hyvälle tuulelle ja oli iloinen muiden joukossa. Silloin tällöin heittivät Masset ja Kamillat häneen uteliaita katseita, ja hänen uljas toverinsa Fritz Amatus näytti ikäänkuin olisi valmis tappelemaan koko maailman kanssa hänen tähtensä.