Olisiko se ollut hänen äitinsä? Häntä oli Dika monta kertaa muistellut ja arveli, että tämä ehkä oli ottanut lapsen takaisin yhtä salaisesti, kuin sen ensin oli hylännyt. Mutta kummallista se sittenkin oli, että kaikki tiedustelemiset menivät niin aivan hukkaan, ettei pojasta näkynyt jälkiäkään.
Tilhiläiset ajoivat joka päivä takaa kaikkia pieniä punaisia sukkia ja harmaita lakkia, joita vaan kaukaa näkivät.
Varsinkin olivat Svante ja Fritz Amatus väsymättömiä, kuleskellen kaduilla jokaisena lomahetkenä keksiäksensä Dan'in lymypaikkaa. Sillä sen he kaikki pitivät varmana, että hänet pidettiin sulettuna johonkin huoneeseen. Dika täti ei oikeastaan pitänyt tästä alituisesta kaduilla oleskelemisesta, mutta hänestä oli niin luonnollista, että lapset täten koettivat rauhattomuuttaan lieventää, ettei hän hennonnut heitä kieltää. Hämärän tultua ei hän kuitenkaan enää laskenut heitä ulos.
Eräänä iltapäivänä viipyivät Svante ja Fritz tavattoman kauan ulkona. Oli jo pimeä ja tilhiläisten rauhattomuus kasvoi hetki hetkeltä. Dika täti alkoi jo kulmakarvojaan rypistellä pimeässä kuleskelemisen tähden ja Dea täti huokaeli tiheään sekä pudisteli päätään, arasti arvellen, etteivätkö Fritz ja Svante nyt liene hävinneet samalla tapaa, kuin Dan'kin. Spirea käveli salissa edes takaisin, ei voinut toimittaa sitä eikä tätä ja säpsähti joka kerta, kun portaissa kuului askeleita.
— Lienee heille jotakin tapahtunut, kun ei heitä ala näkyä, — arveli
Kasse synkästi ikkunan luona vahtiessaan.
— Ehkä he ovat päässeet jälille, — tuumasi Kamilla.
— Ei tässä jaksa enää odottaa, — valitti Masse, — minä menen heitä hakemaan. — Ja samassa hän jo oli etehisessä.
Vaan juuri samassa kuului kiireitä askeleita portaissa ja viivyttelijät hyökkäsivät sisälle hengästyneinä ja hyvin toimessaan.
— Me olemme löytäneet hänet, — sanoi Fritz kuiskaamalla, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan.
— Ainakin olemme jälille päässeet, — oikaisi Svante, pyyhkien silmiltään hiestynyttä tukkaansa.