— Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi…
— Kertokaa, kertokaa! — huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat paikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt liikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla, mutta häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.
— Niin, — alkoi Svante, — me olimme matkoillamme tulleet aina Sörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä takaisin…
— Kun kuulimme Dan'in itkevän, — keskeytti Fritz surkealla äänellä.
— No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se hänen äänensä, — oikaisi Svante jälleen, — meistä vaan tuntui…
— Ettekö nähneet häntä? — kysyi Spirea levottomana, — hänestä tuntui ikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.
— Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme…
— Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, — kehoitti Dika täti, jonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.
— Kyllä, — jatkoi Svante, — me kulimme erään ikkunan ohi, joka oli puoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui heti ja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja minusta tuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää huoneeseen, mutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä. Silloin huusin minä ikkunasta: Dan! Dan! sinäkö siellä olet? Itku herkesi paikalla ja sen jälkeen emme enää mitään kuulleet.
— Ja sitten juoksimme paikalla kotiin kertomaan teille, — lisäsi Fritz Amatus, jonka jalat koko ajan olivat maata polkeneet kärsimättömyydestä.