Dika täti näytti miettivän, — Minusta tuntuu, että teidän perustuksenne ovat jotenkin löyhiä, — sanoi hän. — Olisihan se voinut olla vaikka mikä muu lapsi.
— Eikö mitä, — vakuutti Fritz, — minäkö en tuntisi Dan'in itkua?
— Minustakin kuului se aivan semmoiselta, — vahvisti Svante.
— Huomenna täytynee meidän mennä asiasta selkoa ottamaan, — lausui Dika tätä. Olisihan väärin, jos jättäisimme sikseen pienimmänkään mahdollisuuden löytää Dan'ia. Mutta tunnustaa minun täytyy, etten suinkaan vielä ole vakuutettu olevanne hänen jälillään.
Tilhiläiset sitä vastoin olivat hyvin toivorikkaat. He olisivat paikalla tahtoneet lähteä Sörnäsiin tutkimusretkelle, mutta koska kello oli yhdeksän ja matka pitkä, täytyi heidän malttaa mielensä seuraavaan aamuun.
Dika täti, Svante ja Spirea lähtivät heti aamiaisen syötyä mainitulle retkelle. Toisetkin olisivat niin ihmeen mielellään menneet mukaan, mutta läksyt olivat tärkeämmät, kuin tämä löyhillä perustuksilla oleva toivo, ja he saivat tyytyä siihen toivoon, että kenties ennättäisivät nähdä Dan'ia ennen kouluun menemistään kello 12.
Lähetyskunta astui omnibukseen ja lähti Sörnäsiin. Spirea oli niin levoton, että tuskin pysyi paikoillaan; Svante koetti näyttää levolliselta, mutta Dika täti odotti kärsivällisyydellä — pitkää nenää.
Vähäisen matkan päässä Sörnäsistä astuivat he alas vaunuista. — Tuossa on talo, — sanoi Svante ja osoitti pientä puutaloa tien varrella. — Juuri tämä ikkuna oli eilen auki.
Spirean silmät tunkivat melkein lasin läpi, nähdäksensä kaivattua lemmikkiä sisässä. Hetken arveltuansa astuivat he huoneeseen.
Estääksensä huoneen asukkaita piiloittamasta Dan'ia, menivät he sisälle koputtamatta. He näkivät pienen siistin ja sievän huoneen, ikkuna uutimilla varustettu, kukkiva fuchsia pöydällä, sen toisessa ääressä hyväntahtoinen vanha neiti, joka neuloi sukkia koneilla.