Dika täti tervehti kohteliaasti; toiset myös.
— Minun täytyy pyytää anteeksi, että näin tunkeudumme ventovierasten huoneeseen, mutta asian laita on semmoinen, että olemme kadottaneet. pienen pojan.
— Vai niin, vai niin, — on se tuhkarokko käynyt täälläkin milt'ei joka talossa, — vastasi vanhus ystävällisesti.
— Ei se ollut tuhkarokko, — sanoi Dika, jonka viimeiset toiveet jo olivat tyhjään rauenneet, — vaan hän eksyi meiltä eräänä päivänä ja kaikki tiedustelemiset ovat olleet turhat.
— Sehän on hirveätä! — huudahti neulojaneiti, lyöden pyylevät kätensä yhteen. — Onko rouva ilmoittanut lehdissä?
Svante ja Spirea vaihtoivat katseen, puoleksi veitikkamaisen, puoleksi surullisen.
— Kyllä, olemme koettaneet kaikki ja poliisi on kauan aikaa ollut liikkeellä.
Spirea, jonka silmät koko ajan olivat tutkineet vanhusta, arveli nyt huomaavansa hiukan levottomuutta hänen kasvoissaan. Hänen luulevaisuutensa heräsi uudestaan. Eikö Dan saattaisi olla jossakin piilossa? Vuoteen alla ehkä? Sohvan takana? Jossakin konttoorissa?
— Eilen, — jatkoi Dika täti, — kulkivat kaksi minun pojistani täällä ohitse. He näkivät silloin ikkunan olevan auki ja kuulivat täältä lapsen itkua. Hämillään kun olivat, luulivat he paikalla meidän pikku pojan täältä löytyvän, eivätkä voineet rauhoittua, ennenkuin minä olin luvannut tulla täällä käymään.
— Hyvä ihme, se oli varmaankin Jaana, joka valitti eilen. Minä olin pannut ovet lukkoon ja hän ei viitsinyt mennä ulos ikkunasta.