— Vai niin! Millä oikeudella rouva tulee tänne sekaantumaan muiden ihmisten asioihin?
Nainen kääntyi uhkaavaisen näköisenä ja hänen mustat silmänsä säihkyivät.
— Sen oikeudella, joka kokonaisen vuoden on hoitanut turvatonta lasta, — sanoi Dika täti vakavasti. — Niiden oikeudella, jotka ovat olleet isän ja äidin sijassa isättömälle ja äidittömälle…
— Mistä te sen tiedätte? — keskeytti nainen uhkamielisesti. — Tiedättekö te, kuka sen on isä ja äiti, tiedättekö, josko ne elää tai ei; minä takaan, ettette sitäkään tiedä.
— Siinä lipussa, joka oli kiinnitetty pojan vaatteisiin, kun me löysimme hänet, oli kirjoitettu, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä, — uskalsi Spirea muistuttaa. — Me olemme pitäneet häntä isättömänä ja äidittömänä.
— Ha, ha, ha! se on niin helppo uskoa kaikenlaista tässä maailmassa. Mutta minäpä sanon rouvalle ja neidille myös, että minä en anna itseltäni urkkia semmoista, jota en tahdo sanoa ja herrasväki tekee parhaiten, jos nyt menee tiehensä.
Toinen nainen alkoi nyt loukattua puolustaa. Hän meni oven luo, aukasi sitä ja lausui äänellä, joka ei ollut ystävällinen eikä kohtelias:
— Kas niin, jos ei herrasväki osaa ulos, niin saan minä neuvoa, että tässä on ovi. Onhan se nyt ihan kummaa, ettei anneta rauhaa ihmisille sentähden vaan, että ne ovat köyhiä, vaan tullaan näin…
Hän oli unhottanut poliisin porstuassa. Oven auetessa astui tämä sisälle siinä luulossa, että häntä tarvittiin.
Spirea rauhoittui, mutta Dika täti ei muuttunut.