Nainen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Dika täti uudisti kysymyksensä. Nainen vastasi huolettomasti: — olenhan häntä jonkun kerran nähnyt. Puheesta kuului että hän oli kotoisin Ruotsista.
— Missä te olette häntä nähneet? — kysyi Dika täti vieläkin ja heitti vaimoon ankarimmat silmäyksenpä.
— Erään pojan seurassa, — sanoi vaimo pilkaten ja aikoi jälleen heittäytyä makaamaan.
Näitä sanoja kuullessaan säpsähti Spirea ja huudahti puoliääneen: — se oli Dan! — Hänen katseensa kiertelivät huonetta tutkien, mutta eivät voineet missään keksiä Dan'in jälkiä. Dika täti astui lähemmäksi vaimoa, ikään kuin estääksensä häntä vetäytymästä pois kuulustelusta.
— Tiedättekö, — sanoi hän laskien kätensä vaimon olalle, — tiedättekö että teitä syytetään pienen pojan ryöstämisestä? Vastatkaa minulle, oliko se teidän poikanne?
— Vaimo nauroi jälleen. — Minunko lapseni? — sanoi hän. — Ei, oli kai se hienompaa verta kuin minun!
Spirea huokasi syvään ilosta ja kiitollisuudesta. Kenenkä lapsi hänen lemmikkinsä lieneekään ollut, oli hän iloinen siitä, ettei se ollut tämän ilkeän vaimon tapsi. Eikä hän ollut vähääkään tämän näköinen.
— Tekö olette hänet vieneet? — kysyi Dika täti taaskin, joka sanan painavasti lausuen.
— Minä, — kuului ihmeteltävän suora vastaus. Nainen näytti nyt kyllästyneen tutkintoon ja meni ovea kohti, ikäänkuin päästäkseen kaikesta.
— Seisahtukaa! Tuolla ulkona on poliisi. Te ette pääse minnekään, ennenkuin vastaatte kysymyksiini.