Seuraavana päivänä käytiin dogien palatsissa, lyijykamareissa ja "huokauksien sillalla". Kun Kasse ja Masse kuulivat tämän nimen, alkoivat he heti huoata ja koettivat kilvan, kuka heistä saattaisi huoata syvemmin ja kovemmin.
Kirje Angelika Tähtiseltä ystävälleen Rosamunda Rosenblixtille.
Roomassa 11 p. Helmik. 188-.
Rakas Rosamunda!
Olemme nyt olleet täällä jotenkin kauan ja kaikenlaista kummaa on tapahtunut. En tiedä millä alottaisin. — Joulu-iltana oli meillä hirveän ikävä. Ajattelepas, heillä ei ole lipeäkaloja, eikä joulupuuroa eikä joulukuusta Roomassa! Mammasta tuntui, ettei se ollutkaan joulu-ilta, kun hän ei saanut lipeäkalaa. Pojat olivat pahoillaan, kun ei ollut joulukuusta. Eufrosyne itki, kun ei näkynyt joulupukkia. Minä olin suruissani, kun et ollut kirjoittanut tavallista joulukirjettäsi. Kaikki olimme me häijyjä ja tyytymättömiä. Vaan sitten kuulimme Pietarin kirkossa ihanan joulumessun, ja siitä tulimme taas kiitollisiksi ja iloisiksi. Emmekä myöskään jääneet ilman joululahjoja. Pojat saivat kumipalloja, Eufrosyne nuken ja minä solen roomalaisesta mosaiikista. Vaan kun sitten Masse jouluaamuna heitti pallonsa erään ylhäisen roomalaisen ikkunasta, otettiin heiltä pallot pois ja he vuodattivat runsaasti kyyneleitä.
Mutta enhän minä siitä aikonut kertoakaan, vaan siitä kummallisesta, joka minulle tapahtui.
Koska meillä oli määrä viipyä täällä neljä kuukautta, arveli pappa, että minun piti käyttää aikaa ja ottaa tuntia erään kuuluisan ranskalaisen opettajan luona. Tällä on tytär, joka on samanikäinen minun kanssani ja me tulimme kohta tutuiksi ja pidämme paljon toisistamme, vaikka väliin hirveästi erehdymme toistemme aikomusten suhteen, kun en vielä oikein osaa ranskaa. Giulialla, — se äännetään: Dschiulia, — on ihan samanlainen tukka kuin Hallonsköld'in tytöillä koulussa. Eräänä päivänä saimme Giulia ja minä kahden ajaa ulos ostoksia tekemään. Me ajoimme omnibuksessa pitkää, pimeää käytävää kahden korkean talon välitse. Giulia, joka on minua vanhempi ja kokeneempi, neuvoi minua pitämään kiinni kukkaroani taskussa, sillä näissä pimeissä käytävissä on tavallista, että taskuvarkaat vievät rahat. Minä tein hänen neuvonsa mukaan ja — elähän mitä! — palttooni taskussa tunsin kuin tunsinkin olevan suuren mieskäden! En uskaltanut huutaa, sillä arvelin että varas siinä tapauksessa voisi kuristaa minut; minä tartuin vaan kovasti hänen käteensä ja hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Ja voitko ajatella, — kun vaunut taas tulivat ulos valoon, huomasin minä että olin erehdyksestä pistänyt käteni vieressäni istuvan herran palttoon taskuun. Me istuimme siis ja pitelimme toistemme käsiä ja tuijotimme kummastuneina toisiimme. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että se herra — minä näet tunsin hänen nyt, — niin etkö voi arvata… hän oli… tuo tanskalainen herra Tivolista! Hän, joka pelasti Kassen eikä ollutkaan taskuvaras. Minä tunsin hänet ja hän tunsi minut. Hän nauroi, mutta minua hävetti niin hirveästi ja aioin ruveta itkemään. Silloin sanoi hän hyväntahtoisesti: De maa ikke vaere forknydt, det var ju kun en lille Misforstaaelse. Ja sitten auttoi hän minua alas vaunuista niin iloisena ja reippaana, että minä en ollut enää millänikään.
Seuraavana päivänä tuli se tanskalainen herra meillä käymään. Hän oli ylioppilas ja hänen nimensä on Jens Glitterup. Pappa puhui hänelle saksaa, mutta me muut ruotsia, jota hän ymmärsi paljoa paremmin. Sen jälkeen on hän ollut meillä monta kertaa ja me sovimme oikein hyvästi. Ainoa mikä minulla on häntä vastaan, on se, että hän niin vähän tietää Suomesta. Mutta minäpä olen opettanut hänelle suomalaisen lauseen: sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; — ja sitä hän useasti kertoo. Hän pitää siitä yhtä paljon kuin minä. — Hyvästi, rakas Rosamunda, kirjoita pian kirjeitä odottavalle ystävällesi.
Angelika.
Tähtisen perhe viipyi Roomassa kolme kuukautta. He kävivät kaikkea katseltavaa katselemassa, tanskalaisen ylioppilaan seurassa. He kuluttivat loppuun ruudukkaiset vaatteensa ja koi söi mamman puhkion. Papan kukkaro alkoi laihtua; mamma ajatteli kevätpesua siellä kotona, Angelika toivoeli saada kertoa matkasta Rosamundalle ja pienokaiset muistelivat urpusia, sinivuokkoja ja koivun lehden alkuja. Yleinen koti-ikävä valtasi seurueen ja ei aikaakaan, ennenkuin olivat jo kotimatkalla. Masse näki ensimmäisenä Viaporin huiput ja kirkasi riemusta. Sitten näkyi Nikolainkirkko ja kohta levisi heidän eteensä tuo rakas, tuttu Helsinki, ihanassa vihreässä kevätpuvussa. Mamman silmiin nousivat kyyneleet, lapset riemuitsivat, pappa tilasi marjanestettä ja vettä ja tarjosi kaikille. — Maljasi, mamma, maljasi, Angelika! Ja teidänkin maljanne, pienet veitikat! Muu maa mustikka, oma maa mansikka.