Kun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään Spirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta taistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä, ainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt mekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan puoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat toisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka he sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät vaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää Fritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he juuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.
Fritz Amatus piti sitä alussa häpeänä olla tytön suojelemana. Hän kohteli Spireaa uhkamielisellä kylmäkiskoisuudella, sekä uskoi Eufrosynelle että hän oli "niin kauhean tanttimainen", mutta vihdoin voitti Spirea hänenkin.
Se oli eräänä päivänä, jolloin hän vimmastuneena, kuohuen vihasta ja itku kurkussa tuli kotiin, saatuaan kadulla joukon kohteliaisuuksia, semmoisia kuin: "tyttökoululainen", "neiti Ruttenpimper", "tyttö kulta" ja niin edespäin.
Hän ärtyi yhä enemmän, kun pojat kotona teeskentelivät myötätuntoisuutta. "Voi pienokaista", "voi mummo rukkaa", — päivittelivät he.
Spirea otti hänet silloin kamariinsa, jossa sillä hetkellä ei sattunut olemaan ketään. Fritz oli punainen raivosta ja puri huuliaan estääkseen kyyneltulvaa.
— Vai ovat nuo tytöt teidän koulussa niin hirveän häijyjä? — sanoi hän, tarttuen Fritzin käteen.
— Sitä en ole sanonut, — mumisi Fritz Amatus.
— He ovat tuhmia, valehtelijoita, turhamielisiä, kielikelloja…
— Kuka sen on sanonut? — huudahti Fritz kummastuneena. Spirea ei ollut kuulevinaan.
— He opettavat pojille laiskuutta ja tottelemattomuutta.