— Enkä minä, enkä minä, — kuului samassa koko lapsijoukosta. Dika täti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen lapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan vasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden takana hiukan kalpeana ja silmät maassa.
— Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen lemmikkinsä. — Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!
Täti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä ja tyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti ympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan. Tämä punastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja vaikeni.
— Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla sinä!
— Minäkö? Voi en… kyllä… en voi sanoa mitään… Spirea, tuo kiltti, luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti, vaikka vieno katse pilkisti silmälasien takaa: — kerro suoraan, kuinka kaikki tapahtui!
Ei mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä Spireaan.
— Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?
— Ei vastausta.
— Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi valhettelemalla?
— Ei, ei, Dika täti, — änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä,
— Mutta elkää kyselkö minulta, en voi vastata kysymyksiinne.