Sanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle seuraamaan itseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä ja hämmentyneinä tyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua ja surinaa, ikäänkuin mehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa, jotkut koettivat toteen näyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta, toiset taas ihmettelivät, josko hän todellakin oli tehnyt sen ja mikä rangaistus hänelle määrättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi Masselle korvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli tyrkännyt hyllyä, kun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun tyttöjen piti mennä kouluun, — heillä oli lisätunti jälkeen puolenpäivän — näyttäytyi Spirea jälleen, itkettyneenä, mutta tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella ja koko iltapäivä kului raskaan mielialan vallitessa. Jälestäpäin saivat lapset tietää Dea tädiltä, joka oli enemmän puhelias, ettei Spirea ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin kysymyksiin, vaan innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa. Jonkun ajan kuluttua tulisi kyllä muka kaikki ilmi.
Kamillan seikkailu.
Koko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa joukossa. Potaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä yhtä halukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde oli kuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa. Dea täti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan sekä ylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään kaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän oli yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä tapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että ennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa, kun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja hajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa puolta kuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse taas sai välistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei kiehumaan, hän kun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja kuinka vähäisessä ajassa asia olisi voinut tapahtua.
Tänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta mallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista, kiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että kun Fritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän varsin kohteliaasti lausui: — anteeksi, täti hyvä! — joita lausetapoja siihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.
Mutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein päättyvät aika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen päiväpaiste nuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei ollut mikään poikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.
Kamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua Petterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan paperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä vapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin oikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri koko talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin Puttosenkin, — rengin — vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen siniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta Perpetuan koulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa. Morsiamella oli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja koristettuna ja sulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana muotilehdessä), oli puettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti. Nekkuja ja karamelleja tarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen mukaan. Kun kello löi yhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta samassa kutsui Perpetuan äiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen jälkeen täytyi Perpetuan soittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja vielä sitten ei Kamilla malttanut olla katselematta erästä Alcott'in uusinta kertomusta. Kuinka kävikään, niin löi kello kymmenen, ennenkuin hän muisti jäähyväisiä heittää.
— Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? — huudahti Kamilla, kun kuuli nuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse sisään, jos ovat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin vakavasti, että minun piti olla kotona kello yhdeksän.
— Elä huoli, minä saatan sinua, — lohdutti Perpetua. — Jos juoksemme aika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule! —
Jos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi laskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä oli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä aavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat pimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.
Kas tuossa nyt olikin jo se nurkka!