— Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan saattamasta! Portti on auki… eikä, odotahan hiukan, elä mene! Perpetua, mitä minä teen! — Portti on kiinni!
— Etkö saata kolkuttaa?
— Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!
Mikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia ponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa heille tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja he katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate äkkiä Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti kourallisen hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti, kyllä hän kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä. Ajuri ajaa rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa, siinä kaikki. Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa, ennenkuin uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot näkyivät ikkunassa.
— Spirea! — huusi Kamilla hiljaa.
Nyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin käärittynä tirkisti ulos.
— Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?
— Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.
— Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta…
— Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan…