— Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, — anna minun koettaa tulla ikkunasta… ei, se on liian korkea… mitä minä teen? Maltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli… sukkelaan, sukkelaan, joku voisi tulla…!
Spirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten koko ajan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää Eufrosyneä. Vihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas ikkunasta. Mutta voi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka nousi seisoalleen tuolille.
Rohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka tavallisesti oli kekseliäs: — nytpä tiedän keinon! — asettui polvilleen tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: — kas nyt, nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!
Kamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli. Sillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta, katkesi tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka putosivat suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli valitti, että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään ikkunassa, osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen tuolin, jolla ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten uudistettiin koe. Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen avuttomilla ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni ja hilasi hänet sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli tätä voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas Perpetualle: — no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!
Perpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.
Ani varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt asettaa kahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6 säntilleen viedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs mies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia Tilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen tarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.
Dea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä korppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka silmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti: — mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! —
— Mikä on? — kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa pehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.
— Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!
— Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui nousemaan vuoteelta.