— Perpetua, täti kulta, — oikaisi Kamilla.
— Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet tuolin, polkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi kummitusta keskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla…
— Perpetua, hyvä täti!
— Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti…
— Perpetua on hänen nimensä, täti rukka.
— Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on helpompi muistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa…? Se on todellakin niin kuin Dea sanoo, että se, joka pitää koululapsia luonaan, sillä on hirveä edesvastaus.
Kun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi katkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria murtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:
"Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.
Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään ikkunasta, sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman tunnin lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut ja hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän syvimmällä kunnioituksella
Konkordia Tilhinen."