Tämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät selvällä ylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun sentähden yksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa keskustelua Eufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori herra suuttui nyt vuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne seuraavan kerran kiiti hänen ohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi hänen päästään lakin varsin taitavasti sekä lähti juoksemaan portista ulos kadulle, riemuitsevien, hurraavien toverien seuraamana.
Tytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne kuohui vihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten milloin rukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi ja hänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen kaniininnahkalakki.
— Nytpä vasta kummia nähtiin, — huudahti Kamilla, kun Effi punaisena ja hengästyneenä palasi ajosta. — Kuinka nyt pääset kotiin lakittomana?
— Ei ole hätää, — vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto vähitellen pääsivät voitolle, — minä sidon pienen huivini päähän.
— Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin…
— Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt emme enää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa, niin lohdutamme itseämme mesileipäsillä.
Effi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen ympärillään.
— Sinäpä et ole milläsikään, — tuumasi joku tytöistä. — Jospa se olisi ollut minun uusi lakkini, niin itkisin harmista.
— Ja se se sitten auttaisi, — nauroi Effi. — Minäpä sanon teille, etten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä poliisikamarille ja ilmoittaa asian.
— Poliisikam… puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. — Kenenkä kanssa?