Hän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean suhteen, kiinalainen ja "itkun parantaja" kaikki pyöri hänen päässään yhtenä sekasotkuna.
— Svante hyvä, — sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, — odota vielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja kadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.
Miettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli hän sitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.
Itkun parantaja.
Seuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein askelin, katseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut, ennenkuin saapui kaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän erääsen pihaan, seisahtui empien erään oven luo ja luki nimen vanhasta nuhraantuneesta nimikortista. Ilo kuvautui hänen kasvoilleen ja hän saattoi tuskin pidättää huudahdusta: vihdoinkin!
Se oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin jälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä keskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut neiti Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.
Spirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä, joka työskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan hämillään huudahti: — vai niin, neitikö se on!
— Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne, — sanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte menneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän muuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.
— Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, — vastasi mies tylysti, — mutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat pöllöt ovat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.
— Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte korjata määrättyyn päivään.