Svante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua tuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat "itkun parantajaksi", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen laastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän kuluttua. Makkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin todellinen onnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia vaskirahoja Svanten käteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella. Svante-paran päätä pyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän ikävöi kotiin omaan vuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin voimansa liikkeelle. Liivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka tarjosi "itkun parantajalle" vaivasta.
Mennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että huone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli köyhä ja kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni huononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla hyllyillä ja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia, kynttiläjalkoja ja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin unessa luuli hän myös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä nyökkäävän kiinalaisen, ihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-tätien salista. Hän oli kuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen ajatella tätä lähemmin. Pihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin pimeässä saattoi viulunsa palaset ja hiipi kovin alakuloisena ja suuttuneena ulos portista, jonka "itkun parantaja" hänelle avasi.
— Kummallinen nimi, — arveli hän itsekseen. — Mitähän varten ne häntä niin kutsunevat?
Kun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa vuoteessaan tutussa huoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz Amatuksen makaavan vatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän itsensä tyytyväiseksi. Millä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan houkutella itseään moiseen tuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei ollut edes yrittänyt häntä auttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja tanssikoulussa kysyi hän sitten huonosti peitetyllä ivalla, oliko makkarantekijä ottanut hänen viulunsa panttiin kinkun sijaan, jonka Svante muka oli varastanut. Pahinta oli kuitenkin että Emilie kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois päätään, kun näki Svanten tulevan.
Pari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.
Vihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä lempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla millänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan… ainoastaan…
— Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante surkeasti.
— Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä pahaa.
Svante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja hän kertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla kummallisella nimellä "itkun parantaja", näki hän Spirean äkkiä punastuvan ja kääntyvän pois.
— Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan näytti…