— Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila, tahi…
Melu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän sällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä. Kaikki puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.
— Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia lauluja, — sanoivat jotkut.
— Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen kimppuun.
Kåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet hyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin aituuksen yli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri kun hänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.
— Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss, kanalja? — Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.
Räiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän loukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa päästämättä.
— Poika parka, koskiko häneen? — puhui ystävällinen naisääni, sillä välin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia ponnistuksia päästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen käsivarsi tuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.
— Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, — jatkoi sama ystävällinen ääni. — Mennään tänne "itkun parantajan" luo, hän tietää kyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.
— Viuluni…! — valitti Svante, alakuloisena liikatessaan hyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan tietääkseen.