Vihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo kauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla varoituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.
Kello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon portilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa serttinkipussissa kainalossaan.
Portti oli kiinni.
— Sen kyllä avasin, — sanoi Kåhlfelt. — He pelkäävät koirien tai varkaiden tulevan makkarapuotiin.
— Makkarakopuotiin?
— Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt? Mutta eipä siitä mitään, — me kiipeämme aituuksen yli.
Hiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; — viulu heilui kuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli huonosti viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista enemmän ääni painuksissa, bassolla oli yskä. "Hiljaa, oi hiljaa", laulettiin niin hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville, mutta kun kvartetti lauloi viimeisiä tahtia "Kirkas tähti" -laulusta, kiskaistiin ikkuna auki ja eräs pää pilkisti ulos.
— Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! — kuiskasi Kåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä jouseen ja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun "Ich weiss nicht…", jonka jälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi selälleen ja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien luo, purkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.
— Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku heiritse kunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis…!
Kåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa pussiin.