— Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.
— Se on Kostja! — huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään nuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili häntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: — voi sinua Fritz Konstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! — Sitten alkoi heidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat heidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he vaan tuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan kääntyi sanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi. Jäähyväisiä sanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti taskustaan pussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen nenäliinan, josta otti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta sädehtien antoi hän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin poskelle, niinkuin Venäjällä on tapana, ja meni tiehensä.
— No, Fritz Konstantinovitsch, — sanoi Masse, — jos enää ollenkaan osaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te puhuitte. Toimita meille käännös!
— Hän sanoi, — mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan poikki, — että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen isältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne kuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle matkalla nämä prenikat.
— Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, — tuumasi Masse, vastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti jakeli. Iltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella ja paistetuilla potaateilla illalliseksi.
Serenaadi.
Svante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti seisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten tapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan hyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse toivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien kanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän saakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska hän muka valssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput franseesissa.
Tanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja rumia, kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan ja semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä nimeltä Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti otsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen. Svante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta tätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui tanssitunneilla, — että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä oli sanonut ja sen semmoista.
Eräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista luokkatovereista portailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa. He viittasivat hänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä sydämellä kuuli Svante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi Emilie Dentsch'ille. Ensin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta sitten tahtoi Kåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa "Ich weiss nicht was soll es bedeuten" viulun säestäessä ja tähän tarvittiin Svante viuluineen.
Tämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin pitoon, — sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä puhumatta asuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka pian alkoikin sointua jotenkin hyvin paitse alku.