— No, eikö se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa aavistaen.
— Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä repäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi. Mutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan varmat tuhmuuksistaan.
Fritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä rinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti kuunteli heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi hankkia heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz ja Effi kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen astuttua tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin käärittynä, päässä Eufrosynen kaivattu lakki.
— Mitä, — mitä se merkitsee? — Effiltä jäi suu auki kummastuksesta.
— Mi-tä?… Oletko sinä löytänyt sen? — puhkui Fritz ja heitti päältään päällystakin.
— Ei, mutta sano, mistä olet sen löytänyt?
Kamilla suvaitsi vihdoin vastata. — Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä askeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä tohtinut yhtään kääntyä, mutta tunsin, että joku mies ajoi minua takaa ja minä aloin jo oikein pelätä…
— Entä sitten?…
— Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: "neiti, seisahtukaahan neiti!" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni, yksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin kohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa puolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle vietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.
Lasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti hämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.