— Mitenkä kävikään seuramme, jota meidän piti nimittää "Sukkelat Suut"! — ihmetteli Kamilla eräänä päivänä. — Se taisikin unhottua kiinalaisen tähden?
— Nimestä en pidä minä, — huomautti Spirea, — se kuuluu lörpötteleväiseltä ja S.S. saattaisi sitä paitse luulla esimerkiksi "Suomalaiseksi seuraksi" tai "Sivistys-Seuraksi", joita on niin monta.
— Spirea on oikeassa, — myönsi Svante, — meillä täytyy olla toinen nimi.
— Kutsukaamme sitten itseämme Tilhiläisiksi, — niinkuin Spirea viimein ehdoitti, — arveli Fritz.
— Satuitpa nyt kerran oikeaan kohtaan, Fritz Konstantinovitsch, — huusi Masse ja löi Fritziä veljellisesti olkapäähän.
— Niin kyllä, Tilhiläiset on kaikkein paras nimi, — päätti Kamilla. Ja tänä iltana perustamme jo seuran eli klubin, eikö niin? Valitsemme puheenjohtajan ja niin edespäin, niinkuin muutkin seurat.
— Kutsummekohan muitakin toveria? — tiedusteli Eufrosyne.
— Ei, ei, onhan meitä kylliksi monta, hauskinta on ilman vieraita, — vastustivat useimmat ja yksimielisesti päätettiin, että seura perustettaisiin jo samana iltana oikein juhlallisesti. Nimeksi pantaisiin "Tilhiläiset" muistoksi tämän talven hauskasta yhdessä olosta. Oli vaan enää kaksi viikkoa kesälupaan ja kaikki tunsivat tarpeelliseksi jollakin lailla vahvistaa keskinäistä väliään, ennen kuin ero tulisi.
Tädit antoivat luvan juhlallisuuden viettoon ja seurue sai kokoon markan virvoitusten ostoon. Läksyjen luettua kokoontuivat kaikki kello seitsemän tyttöjen huoneeseen, joka tilaisuutta varten oli juhlallisesti järjestetty, sinne tänne oli ripustettu pyyhinliinoja, joihin oli ommeltu värillisiä nauhoja; — ne olivat lippuina. Perällä ikkunan luona seisoi puheenjohtajan tuoli pöydän takana, jolla oli kello, vasara ja vesikarahvi, tämän edessä oli tuoliriviä kokoukseen osaa ottajia varten.
Tuntui melkein juhlalliselta, kun puheenjohtaja soitti ja kaikki istautuivat paikoilleen. Vaan juuri sillä hetkellä, kun Svanten piti alottaa ulkoa opittua alkupuhettaan, ilmestyi Mobelle ovensuuhun, selässä yksi Dea tädin hienoista antimakasseista, ja tämän seurauksena oli niin rajaton nauru, että se uhkasi tukehduttaa kaiken juhlallisuuden. Puheenjohtaja Svante soitti yhtä mittaa kelloaan, sillä välin kun hän itse kaikin voimin koetti puristaa huuliaan yhteen, näyttääksensä arvokkaalta ja vasta sitten, kun saatiin pois tuo nelijalkainen kokoukseen tulija, väheni iloisuus hiukan ja kokous alkoi.