Sillä siksi ma runoan,
siksi, että ma rakastan!
Kenpä kaunis katsottuni?
Tietäisinkin, taitaisinkin,
en silti sanoisi muille.
Vaan en tiedä itsekänä,
tiedän vain, että rakastan!
— Teitä kaikkia rakastan,
oi, te metsän siniset piiat,
siniset piiat, siniset liinat
— vaan eniten erästä teistä,
ketä, en tiedä ma sanoa!
Sen vain tiedän, että kerran
kerran saan hänet tavata
eräteitä tarpoessa
kaarta kannatellessani,
kaarta kaunista, jaloa —
Tapiolan tanhualla
aivan aitan kynnyksellä
sinipiian siniliinan:
posket kuin puolukat punaiset
tai on terttu pihlajassa,
silmät kuin sinisäkenet
taikka taivahan salamat,
huulet kuin mansikat mäellä,
mesimarjat mättähällä,
vaapukat vadelmikossa:
maku kuin lakan makean,
tuoksu tuomen kukkasilta.
Katsovat pihlajat pihalla,
kuuset kukka- kuuntelevat:
oven aitasta näkevät,
heinän kuulevat helinän,
rastaslinnun raksutuksen,
eivät näe ne, kuule meitä,
neitokaista ja minua.
— Minä katson kaunoistani,
ihanaistani ihailen,
supisen sulosanoja;
kyllä toisemme näemme,
puhelumme ymmärrämme,
vaikka on hämärä aitta,
vaikka vain katsehin puhumme.
AINOLLE.
Mikä oli kauneinta kesällä?
— Sinä olit kaunehin kesällä;
kukkaterttu valkotuomen.