— Kuinka kaunot katselevat,
kultakutrit kummeksivat!
Ole kiitetty, Jumala,
kunnioitu, Kulta-Kiesus,
Herra helmi, Luojan Äiti
ynnä herra Henterikki:
enää ei hävetä herjan
ole tarvis, tupaan tullen
ovensuulla odotella,
pimennossa piilotella,
nyt voin astua valohon,
muiden seurahan samota!
Nyt ei naura naiset mulle,
nyt ei ilku immet mulle,
katselevat kassapäiset:
sydän syttyvi tulehen,
lemmen-liekki leimahtavi!
Rakastaa rohkenen minäkin,
tuta auvon autuaimman
— ennen tohdin vain ihailla.
Katsoi pappi hetken, kaksi,
mutta kohta kolmannella
käden korkean kohotti,
sinkosi kiron salaman,
paiskoi kynttilän palavan
pirstaleiksi permantohon
jalkoihin minun poloisen.
Tummui tuike tuohuksien,
sammui säihke kirkon ristin,
kuvat kuorissa pimeni
— yössä yksin leimahteli
Ukon viikate vihainen,
kuului Korkean jylinä.
Kätkin kasvoni käsikin,
tartuin tukkatumpuraani
kuolintuskan tuimellessa:
— soljui lakki sormihini,
näädännahka näppeihini…
Silloin, älliö, älysin,
miksi katsoi kirkkokansa!
Niinkuin tuisku tunturilla
ulos uksesta puhalsin,
löysin sukset seinustalta
— jäivät kirkot, kirkon kullat
kirkon ristit, ristirahvas.
Jäi myös markkinatavarat:
ahkio ja ahmaturkit,
revonnahkat, raha-rihmat,
kiiltokarvakiihtelykset.
Yks ei jäänyt: pannanuoli,
kiron viuhuva vasama
— yhä päätä pyydystävi!