Hymysi hyvä Jumala
ristinpuulta alttarilla,
ja hymysi Jumalan Äiti,
Neitsyt-Maaria-emonen,
hymyi herra Henterikki,
Lalli lauloi kiitosvirttä
alla kulta-anturoitten.
Kimmelti minulla mieli,
kimmelti kuin kirkon risti!
Latinaiset laulut kaikui,
holvit huojui, laivat laikkui,
papit messusit mukana,
kumartelit, notkistelit,
käsivartensa levitit
lempeästi, leppoisesta
risti seljässä sädehti,
enemmän edessä toinen,
sulkkuviitta välkähteli,
paistoi purppura punainen,
helisi hopeakello,
heilahteli helminauha,
vitjat kultaiset kulisi,
läikähteli mirha-malja,
läikkyi henki helluntainen,
kohti kuoria kohosi. —
Ihmettelin ja ihailin,
piirsin ristin rintahani
niinkuin kaikki kirkkokansa,
muut supisi, niin minäkin:
»Pater noster, pater noster» —
muuta, outo, en osannut.
Etten itkenyt ilosta:
jos olinkin kurja itse,
oli kuulu kurjan paimen,
jos olinkin äkki-outo,
oli oppinut Jumala,
jos olinkin musta-muoto,
oli kaunis Kaitsijani!
Katso — kaunisti minutkin
kasvojensa katsehella!
Katsoi kaikki kirkkokansa,
katsoi pappi alttarilta,
vihdoin vallat korkeatkin:
rintahaarniska-ritarit.
Ruotsin herrat rouvinensa,
liinakutrit linnanneidit:
kaikki kääntyi katsomahan
oven puolta, pihtipieltä,
jossa, outo, ma oleilin.
Jo silloin ilosta itkin.
— Minut kaunisti Jumala,
muutti mustan valkeaksi!
— Sitä nyt kaikki katselevat:
ihmettä ison Jumalan!