»Haukut, herja, vain havuja,
lehvänpäitä luskuttelet!»
Jopa kartun koppaelin,
sillä koiroa kalautin.
Koira älähti, kajahti korpi
— kohta kuusesta pemahti
metso, kuin kome'in kokko,
lenti pois levähtämättä:
kotvan kuusikko kolisi.
ERÄTIELLÄ EKSYNYT.
— Kuule, kuule, Kiesus-kulta,
auta, auta, Armo-Luoja,
auta miekkoista minua,
erämiestä eksynyttä!
Ilta on iso käsissä,
yön tulevat tummat tunnit:
alhot ammoin jo pimeni,
vain ylinnä ypälehellä
vaaranhuipun hulmehtivi
päivän kuoleva kipinä;
koht'on aika kummitusten,
metsän peikkojen pahojen,
kuulen jo jalkojen jytinän,
kuulen ruskavan risujen
— auta, auta, Kiesus-kulta,
auta, oi, hädässä hengen!
Kolmasti minä jo, koito,
saavuin paikkahan samahan
— tuohon koivunkonkelolle
auhdolle ahoperälle;
kuljin kauheita kehiä:
kuljin kuusikot kumeat,
käpykankahat kamalat,
peninkulman perästä toisen
horjuin Hornan hongikoita,
mätkin maita, sotkin soita,
umpilampia umeita
kiersin, kaarsin koskiakin,
viidesti Venähen järven.
Nälkä jo näköä syöpi,
kontti tyhjä, lintukontti,
toinen tyhjä nuolikontti,
tyhjempi minun mahani
— epätoivo vain evästä.
Kuule, kuule, Kiesus-kulta,
tule tänne, tarvis oisi,
auta miestä, oi, mäessä:
itse en tunne, tuhma, tuota,
kunne kulkea pitäisi,
tule, kuljeta kädestä,
opastele oikeahan;
tai et itse ennättäne
kesken kirkkokiirettesi,
pane paimenpoikiasi,
ehättele enkeleitä,
en minä parasta pyydä,
pane pienin paimenista,
pahin palkkapoi'istasi;
työnnä suoraan työsijoilta:
jauhinkiven kierrännästä,
riihessä rimuamasta,
palolta, perältä pellon,
kaskikoivun kaadannasta,
raunioitten raadannasta,
ometan oven takoa
taikka härän hännän alta
— elä vaatteita valitse.
En ole itsekään korea:
nukkanuttu, piikkopaita,
housutkin kotikutoiset,
verkaa ei väheäkänä.