Siitäpä suuttui salon ukko,
siitä suuttui ja sydäntyi;
turhaan lauluilla lepytin,
turhaan kullalla kukitin,
hopeoilla huolittelin:
eipä taipunut Tapio!
Silmät päästäni sokaisi:
pois pakeni linnut puista,
en edes ehtinyt älytä;
oksat kummiksi kuvasi:
latvat puista puhki laskin,
haavannorkot nuolin noudin
kävyt kuusista karistin,
tuulenpesät tuivertelin
— linnun luulin ampuvani,
oravahan osaavani.
Kaikki nuoleni kadotin.
Jos konsa kotihin pääsen
kultaisille kartanoille,
hopeisille huonehille
oman aittasen ovelle,
oman pirtin pöydän päähän
ohraleivät ottamahan,
rieskamaidot maistamahan,
voita veitsin vuolemahan,
sitten kylyn kylpemähän,
kylvettyä kaatumahan
kera kullan vuotehelle
— polvin kirkkohon kävelen,
kuvia kumarteleime,
kuvaa hyvän Henterikin,
kiitän Maaria-emoa,
eniten sinua Kiesus;
ostan kultakynttilöitä,
tuhatluvuin tuohuksia:
niitä poltan kuin pärettä
edessä sinun kuvasi;
eipä siitä tuli sammu,
tuli sammu, tuohus tummu
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
— keväät palaa, kesät palaa,
syksyt palaa, palaa talvet
yöt ja aamut, päivät, illat;
vasta silloin sammunevi,
vasta tuolloin tummennevi,
konsa tummuu taivaan talot:
sammuu päivyt paistamasta,
kuu kulta- kumottamasta,
palamasta pohjantähti,
kointähti kimaltamasta.
TIETÄJISSÄ.
I
— Sano syvin syntyjäsi!
»Tiedä taito tyytymisen,
elä kuusehen kurota.
— Vaan virka, viluinen vieras:
etsit — soisit löytäväsi?»
— Lapsen uskon ja unelmat.