Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen, pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut. — Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan koskaan tullut valmista.
Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.
Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa, vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut, kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.
Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan, joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.
Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti. Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan huomattavimpia henkilöitä.
Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset ylioppilastanssiaisensa.
Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.
Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän. Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla silmillään.
Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert pilkallisesti:
— Vai maisteri Koskula!