Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon, joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. — Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla, sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia. — Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen. Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.

V

Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille. Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla. Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa. Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän, mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba, joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin, joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi, oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai Hagenin nimenkin.