— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.
— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?
— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.
— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.
— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.
Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.
Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.
Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.
Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.
Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.