Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä. Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas, tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä häiritsivät hänen rauhaansa.
Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului kurssikirjoihin … Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet olla pikkumaisia… Nyt helpoitti jo huomattavasti…
Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja, äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi, jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko. Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat unettavasti.
Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.
Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun…
II
— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin. Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen, ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.
Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista, miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.
— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana kädestänsä.
— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi
Koskula.
— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?