— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. — Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.
— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, — ehätti Tavela vilkaisten papereihin.
— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.
— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori. Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina tuntee todellisen runoilijan.
Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:
— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.
— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi
Tavela väliin.
— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut. Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan» runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon pidät ja josta sinä aina uneksit.
— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.
— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista, niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän kaupunkeihin.