Ebba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten» patsasta.
— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo olla haaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs juuri kuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut rauhoittumaan.
— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi se kuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt minä voin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle kaupungille: »Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus tukenansa, ei tarvitse kenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban kättä hiljaa. Ebba ei sanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle. He istuivat siinä kauvan sanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi heidän päällensä. Vihdoin Ebba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja sanoi.
— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.
— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen kuohunta ja erehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla alhaalla uudet taistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme oppineet ja sentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei onnemme särkyisi…
He nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten nurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten puistojen kaupunkiin: