Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:
— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.
Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta…
Mutta Hartzell jatkoi:
— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa…
Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa, kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan, aiheettomasti.
Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi, tuo Jeesuksen tulkaatte ääni, niin silloinpa koittavi Eedenin koi, ja ilolla kallistan pääni…»
Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli kattojen ja katujen…
Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.
— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.