Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.
— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman maitolänkiä.
— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia, äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään…
Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi takinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja sanoi:
— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi »Enkeltensäveltä» kohti.
Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.
»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri, salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti» tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien, rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.
Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla kädellään viitaten:
— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi olla joku platsi.