— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, — sanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän sillä on aina selällään kuin maantienveräjä…
»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta ulos kukkuen kellonlyönnit.
Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon» saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.
— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään…
Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan. Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.
— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.
— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. — Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin helluntaiepistolassa?
— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri, että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä ja joka lävessä… kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me mennään »Enkeltensäveleen»….
— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.
— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja he hoipertelivat ulos kapakasta.