Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.
Silvo nauroi ja ilakoi:
— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman tätä se passitettiin ulos…
— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä» oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan.
* * * * *
Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän väsyneesti:
»Merelle, merelle mennä aion, merelle mieleni palaa…»
Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana »Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui tähän suloiseen sävelaallokkoon…
Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».
— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä
jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto
»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.