— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa, — huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko joukon keljumpaa väkeä…
Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin kaljaa», sillä niin häntä janotti…
* * * * *
Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota, mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.
Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja rakkaalta.
Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin» ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.
— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi hän harmistuneena.
Hän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».
Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo riistäjien kultainen »kani»…
Hän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.