Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel» oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.
Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että »Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen automaatti…
— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän. Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi ottaa ryypyn murheeseen.
Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.
Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä osui.
Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen. Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin. Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin »Enkeltensävelessä»…
Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille silmänurkista.
Häntä alkoi lopuksi harmittaa.
— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi, maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja…