Kivijalkakerroksessa olevan pesutuvan ovi oli selkoselällään. Ovesta tulvehti vesihöyryä, keveätä kuin vaaleat poutapilvet. Mahdotonta oli nähdä sisälle, sillä maaliskuun aurinkoinen päivä oli vielä siksi kylmä, että ovesta tuleva kuuma, kostea ilma heti muuttui sankaksi sumuksi. Tuvassa vallitsi usvainen hämärä, sillä huoneen ainoa akkuna, joka antoi viereisessä talossa olevan hautakiviveistämön pihalle, oli paksussa hiessä. Hämärässä pesutuvassa oli kaksi pesumatamia, jotka käsivarret kyynärpäitä myöten saippuavaahdossa pesivät kolmijalkaisissa »punkissaan» vaatteita. Suuren muuripadan alla paloi rätisevä tuli, joka loi märälle asfalttilattialle salaperäistä hohdettaan.
— Vallanhan tässä saa flunssan, — sanoi Vepsäläiskä, roteva, keski-ikäinen nainen Sundbergskalle, — kun te aina tuota ovea pidätte läämällänsä.
– Mitäs siinä turhia toimitat, tiuskaisi Sundbergska, alulla kuudettakymmentä oleva pienehkö eukko. — Nuori ihminen ja kehtaakin pitää tuosta ovesta aina sellaisen äläkän…
— No tartteekos Sunbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään?
— Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa. Lehdissä luki, että ylioppilaatkin ottavat osaa professori Lindevallin hautajaisiin, ja tästähän niiden täytyy mennä ohi.
Sundbergska kuivasi käsiänsä esiliinaksi vyötäisille sitaistuun paitaan ja asettui pesutuvan ovelle, josta pihan yli pitkin porttikäytävää saattoi nähdä kadulle. Hän jäi siihen kotvaksi seisomaan ja puheli jotain itseksensä.
— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen siinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt tuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa hautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi livahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään…
— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo kolme… Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis kuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin itseksensä ovella.
Mutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa kulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei väsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja sitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä vaikka koko päivän… Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat jostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään: »Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin…»
Maaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät kiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä kuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten kivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.