Sundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä yli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille, laihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä, pesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli Sundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen, yhteeheen…»
Hänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa auringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän huudahti hätääntyneenä:
— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne ajaa ohitte…
Hän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi, ja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.
— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta kun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä, se oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan markan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun lasken flakut, yksi, kaksi, … jaa-a, kokonaista seitsemän riepua. Kyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli Sundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta hehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.
— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska flikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen päätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita opettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä… Vepsäläiskä, kattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi, semmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla eläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti sellaisia rahoja… Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani, kaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä… no on siinä hevosta ja saattajaa… Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas ruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on tykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi, ja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. — Hän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja. Manta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.
— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku… taisipa joutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien saattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja tiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.
Saattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi Sundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö sieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana siitä ohi jolua.
Portti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella, ja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi poiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi ruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.
Kylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat havainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten nauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.