Mitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän kävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui mustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja keinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat sunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.
Oli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti. Sundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon paisteessa ja kehräsi kuuluvasti… Hiljaisuutta häiritsivät vain toisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn puutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset…
Samassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot soida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri ruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika tuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli suuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista neljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.
Sundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla tullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi persoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan saarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat sulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä kauniina sunnuntaina… Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä mukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin tunnelmallista…
Nytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin. Hänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti. Hän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa liian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin reen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi. Kumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä, kuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen herkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen elämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista akkunaa vasten.
Työtä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut. Muiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin henkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan nuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta. Mutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja silloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin nuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se rakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten mies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat lentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin oli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän välinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se osaketalo vain tulee valmiiksi…
Mutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon harjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta tellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut…
Auta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa kaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen oli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta Jumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman pahennuksesta…
Toisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen, vuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä ajoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä katselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin paremmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.
Ihmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien kuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä, mikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten… Mutta yhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää itsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on kuljettava sitä tietä.