Harvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin itsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa sai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä ruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä uuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja ratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän turhuuden ja kuoleman varmuuden…
Näin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus herätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa vuoteeseensa.
Kun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta kotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä samana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.
Fiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana lukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse oli valmis haudattavaksi.
Seuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata kohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka saattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan vaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle matalalla äänellä:
— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen kanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan siinä portinpielessä.
— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden hautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.
— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa näin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin, se kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.
— Minkäs sille mahtaa, kun on köyhä eikä ole sukulaisiakaan.
— Niin, jokaisellahan meillä on säätynsä mukainen loppusaatto.