He vaikenivat ja ajattelivat itsekseen tämän maailman menoa.
Malmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki yhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita kärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.
Ruumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi Sundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään linjahautaan.
Hautaa umpeen luotaessa sanoi Vepsäläiskä toverilleen:
— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti aina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa. Sielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?
— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta jonkun kait sekin numero pitää osalleen saada…
— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, — lohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.
Kun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli pistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero kolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli tehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:
— Ikävät hautajaiset, olisi Sundbergska itse sanonut hautajaisistaan…