— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.
Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia, ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta, vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.
— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon toiselle jalalle.
— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto. Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin stakettia. Se oli oikein juhlallista.
Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa…
Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt…
Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi ja sydänalasta eto…
Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa, millä konjakkia ja jos jotakin väkevää… Mutta totta sanoen, kyllä minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta tinatööriä…
Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla. Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan, että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan…
Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä päästä maihin tästä uivasta helvetistä.