Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat vihreelle. Kuului kauhea huuto:
»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa…» Siunatkoon, parkasin minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli päässyt irti…
Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi spriihin, ja niin oli tulipalo valmis…
Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa, ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät, mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista…
Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle menossa täyttä vauhtia.
Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää virikettä… Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi, ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui olevan tulematta…
Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä niinkin…
Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa…
Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin, että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin olikin…
Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota, mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan…