Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu…
Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin. Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä, sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa, niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan siihen paikkaan…
Mutta ei sitä siinä kauan ehtinyt katsella, sillä samassa tuotiin pari lasta, jotka olivat menneet pieniksi kuin nyrkki, aivan kuin palaneet pyyt padassa, kuolleet lapsiraukat… Ja niin siihen rannalle hommattiin ihmistä jos jonkin näköistä. Toiset olivat palaneet enemmän, toiset vähemmän, mutta palaneita ne vaan olivat…
Kyllä siinä sitten piisasi itkua ja valitusta, enkä minäkään enää jaksanut itseäni pidättää, vaan porasin ihan ääneen, vaikk'ei minulla ollutkaan mitään hätää, mutta kun se oli niin ylettömän surkeeta…
Sitten minä rupesin oikein toden perään pelastamaan rouvan hopeita. Sain erästä pitkää laivamiestä, jonka nimen tiesin olevan Antersson, sillä olinhan minä niin monasti siinä laivassa reisannut, plyysin hiasta kiinni. Se oli sellainen sinisen ja valkean raitainen plyysi, niinkuin Einar-herra tietää merimiesten pruukaavan. Minä pyysin häntä hakemaan rouvan hopeet merestä paikasta, jonka minä viisaisin. Mutta se ei ottanut kuuleviin korviinsakaan minun puhettani, nauroi vain ja nyhtäsi itsensä irti. Silloin mulle tuli ihan hätä ja pyysin oikein ruotsiksi:
»Säärä Antersson, rettä rouvans hopeet, säärä Antersson, rouvans hopeet…»
Antersson vain nauroi ja aikoi lipottaa tiehensä, mutta silloin minä tarrasin häntä plyysinhiaan uudestaan kiinni kuin takkiainen ja rukoilin oikein poru kurkussa:
»Säärä Antersson, retta rouvans hopeet, retta ny, jaak jeer Antersson kaffe och allt, retta ny para.» — Ja silloin sen miehen sisu pehmeni, se nauroi minun uikutukselleni ja alkoi kahlata mereen. Minä seurasin niin pitkälle kuin uskalsin, ja kun se jonkun aikaa oli siellä meressä lorinut, niin rouvan hopeet se löysi ja Signe-neidin korin kans…
Voi, voi, kyllä minä sitten osasin olla iloinen ja onnellinen, kun ne hopeet saatiin merestä ja kun minä Signe-neidin vaatteita levittelin rannalle kuivamaan. Minä kiehautin oikein väkevää kaffeeta rouvan tyyriistä kaffeista siinä rantakivien välissä, ja mun mieleeni tuli niin sanomattoman suuri kiitollisuus Jumalaa ja Anterssonia kohtaan, että mun täytyi siinä puoliääneen veisata »Sun haltuus rakas isäni…», vaikka ihmiset vähän pitkään katselivatkin ja kai maar luulivat, että minä olin tullut kaistapääksi. Vaikka eihän se mikään ihme olisi ollutkaan, jos semmoisessa löylyssä olisi järkensäkin menettänyt, ja taisi se kuumuus siinä höyrypaatilla kysyä monenkin päätä…
Kun me sitten Anterssonin kanssa joimme siinä auringonpaisteisella rannalla hyvää kaffeeta — kerman minä olin juossut lähellä olevasta torpasta, — niin minä olin vallan hassusti rakastunut Anterssoniin enkä malttanut olla hiukan paijaamatta sen suurta, ruskettunutta kättä, jossa hohti Anterssonin naimasormus. Olihan se oikeastaan syntinen teko, hyväillä toisen miestä, mutta en minä silloin sille mitään mahtanut, kun minun kiitollisuuteni oli niin suuri Jumalaa ja Anterssonia kohtaan…