Merenhiomat rantakalliot siellä ovat hänen lapsuutensa uimarantoja, ja kaikki leikkitantereet ovat siellä. Hänen nuoruusvuosiensa kuutamounelmat kuuluvat sen puistoihin ja tanssisaleihin, ja hänen elämäntaistelunsa, surunsa ja ilonsa ovat tapahtuneet sen autereisen vaipan alla, joka nytkin värjyy kaupungin yllä… Siellä hän on syntynyt ja elänyt ja siellä hän toivoo löytävänsä viimeisen leposijansakin…

Hän istahtaa korkean parvekkeen leveälle kaidepuulle ja sulkee silmänsä katsellaksensa sisäisessä näkemyksessään edessään olevaa kaunista kaupunkia. Hän tietää, kuinka siellä muutamien katujen varsilla matalat puutalot laajoine, huonosti hoideltuine puistoineen uinuvat keskellä kaupungin melua ajastaikojen romanttista untaan, ja hän tietää myöskin mielipahakseen, että ne ovat häviävään Helsinkiin kuuluvina tuomitut pikaiseen kuolemaan.

Hän näkee kellertävistä lasiruuduista sisälle vanhoihin huoneisiin, joissa ikäloppuihmiset hiljaa liikkuvat vanhanaikuisten huonekalujensa keskellä…

Hänen sisäinen katseensa osuu esikaupunkien mutkikkaitten kujanteiden varsilla oleviin työläiskoteihin, ja sieltä se siirtyy aivan kaupungin reunamille, jossa metsä äänetönnä kuolee ja paljastaa korkeita kallioita, jotka louhitaan pois jättääkseen tilaa uusille kaduille.

Verkalleen joluu hänen katseensa keskikaupungin vilkasliikkeisimmille seuduille, joilla toisia taloja puretaan, toisia rakennetaan, ja kaikkien näiden ulkonaisten puuhien yhteydessä hän näkee kaupungin asukkaat eri tasoilta ja mitä erilaisimmissa tilanteissa…

Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, sillä korkean parvekkeen portaita kiipesi meluava muukalaisjoukko, joka äänekkäästi ilmaisi ihastustaan nähdessään edessään olevan näköalan.

— Ihanaa, suurenmoista…

— Mikä kaunis kaupunki! — huomautti toinen.

— Ja merikin on kuin Rivieralla…

— Mikä onnellinen maa, jolla on näin kaunis pääkaupunki! — sanoi joku.