Hän ei tahtonut enempää kuunnella muukalaisten äänekkäitä ihastuksen ilmauksia, sillä hän ei kaivannut mitään vierasmaalaisia todistuksia siitä, että hänen edessään oleva kaupunki oli kaunis. Ylpeänä sydämessään siitä, että maan pääkaupunki oli ihana niinkuin Suomenlahden merenrannalle heittämä helmi, hän laskeutui alas parvekkeelta, sillä hänelle oli tullut vastustamaton halu todellisuudessa päästä unelmiensa kaupunkiin, sen erilaisten ihmisten pariin.
Mutta palatessaan kaupunkiin hän mietti kauan epätietoisena, oliko tämä maa sittenkään niin onnellinen…
MURTOKADULLA
Keskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä, yhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin rautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja epämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian harvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.
Kaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi korkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon siihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja…
Vanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell oli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä nelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.
Tämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa ja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen mielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli nyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja käpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla niinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.
Ullakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat muistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut. Surkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä rakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki. Huoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot, jotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut päivänvaloon.
Repeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa. Taulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan asunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.
Hartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen kauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan päällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli pääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät samasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.