Hartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä…
Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan.
— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi syvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä rakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin lapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.
Santra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli kauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt kahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle joutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli ketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään villasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.
— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat vain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, — sanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä kuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi sekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen Vilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi loput siskon tuomasta kahvista.
Mieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta päivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon tarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin ankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin Hartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle lastukasalle.
Nuoret väistyivät syrjemmälle puhelemaan mukavia ja nauraa kikattamaan.
Hartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja samaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin? Mokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi löytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla. Ei nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään… Harakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä verrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä revittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta ajatellessaan.
Nuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut rapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla. Siihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin että hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin…
Rask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä lokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät eivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin laudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain vanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa tarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman öljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.